Elämää lihavana sinkkuna

Olen tullut siihen tulokseen, että mun tapauksessani suurin este parisuhteelle on se, etten vaan ole tarpeeksi hyvä suhteeseen, tai ylipäätään kenellekään. Hankalan tästä asiasta tekee se, ettei kukaan muu ole asettamassa näitä vaatimuksia, kuin - yllätys, yllätys - minä itse, kaikkine traumoineni.

Joku voisi väittää mun olevan harvinaisen hyvin koulutettua vaimoainesta; en mä odota miehen osallistuvan kotitöihin tai hoitavan mun lapsiani tai mitään muutakaan, tuon pyydettäessä (ja pyytämättäkin) kylmää juotavaa Miehelle joka röhnöttää sohvalla, yritän pitää lapset hiljaisina ja poissa Miehen jaloista (tosi helppoa varsinkin vilkkaiden päiväkoti-ikäisten kanssa) ja olen tietysti aina valmis seksiin, kuinkas muutenkaan.

Oon jatkuvasti vakuuttunut siitä, että mun täytyy jotenkin saada Mies pidettyä tyytyväisenä. Teen kaikkeni, etten kuulisi taas niitä pelkäämiäni sanoja; “Voi vittu sun kanssas, mä lähden käymään baarissa jos sieltä löytyisi joku joka on mun arvoiseni!” Aikoinaan sain seksiä silloin, kun parempaa ei ollut juuri sillä hetkellä tarjolla - ja se myös tehtiin mulle harvinaisen selväksi. Olen niin tottunut siihen, etten kelpaa mihinkään, että vilpittömästi hämmästyn joka kerta jos Mies haluaa puuhata jotain mun kanssani, kehuu ruoan olleen hyvää, tai kiittää jääkaappiin ostamistani oluista. En pysty edelleenkään ymmärtäämään, ettei Mies olekaan koko ajan lähdössä etsimään parempaa, vaan jostain kumman syystä tyytyy muhun. Ainakin toistaiseksi.

Pari kertaa nyt vuoden aikana kuulemani “sä oot kaunis” -lauseen koen lähinnä vittuiluna, odotan paniikissa sitä seuraavaa tokaisua joka palauttaisi mut takaisin maan pinnalle. Sillä eihän kukaan voi oikeasti olla sitä mieltä! Miehen kavereitakaan en ole nähnyt vielä, (niitä paria poikkeusta lukuunottamatta joita en ole voinut vältellä,) lähinnä sen vuoksi etten halua sen joutuvan esiintymään julkisesti mun kanssani ja häpeämään mua.

Kun lähes vuosikymmenen kuuntelin rakastamani ihmisen kertomuksia siitä, kuinka hän ansaitsee parempaa, kuinka en osaa tehdä mitään, olen ruma ja ällöttävä, ja kuinka ajan hänet hulluuden partaalle, aloin itsekin uskoa siihen. Nyt, vaikka erosta tulee ensi kesänä kuluneeksi viisi vuotta, uskon siihen edelleen - ja tuhoan kohta uudenkin suhteeni kuuntelemalla niitä ääniä, jotka pääni sisällä huutelevat.

Eilen lukemani artikkeli tuntui kuvaavan avioliittoani turhankin hyvin. Tiedän, että mun pitäisi olla hyvilläni päästyäni exästä eroon ilman ulkopuolista apua, omin voimin. Jatkoin elämääni, selviän arjesta, kouluttaudun ja olenpa löytänyt uuden, ihanan ihmisenkin rinnalleni. Silti mietin, mitä helvetin hyötyä avioerosta muka oli - sen suhteen aikana maahan poljettu itsetunto kun seuraa mua luultavasti koko loppuelämäni ajan.

Aluksi ajattelin hoitavani kaiken itse siksi, että haluan pitää kaikki langat käsissäni, osoittaa pärjääväni yksinkin ja olevani vahva ihminen. Nyt alan tajuta, ettei kyse taida sittenkään olla pelkästään siitä, vaan myös pelostani pyytää toiselta apua; aiemmin kun siitä on seurannut lähinnä vain syytöksiä ja tappelua ja hyvä syy nujertaa mua vielä vähän lisää. Olen saanut vuosia kuulla olevani nalkuttava akka joka syö exää pala palalta näykkien, tuhoaa hänen elämänsä jatkuvilla vaatimuksillaan eikä osaa kalsareitakaan viikata kaappiin oikein. Joten nyt vaan kiltisti teen kaiken, mitä kuvittelen toisen multa vaativan, ja vielä vähän enemmän. Kuuntelen tuntosarvet pystyssä Miehen tunnetiloja, ja heti aistiessani närkästystä olen varpaillani ja yritän tehdä jotan vielä enemmän, ettei sen vain tarvitsisi hermostua muhun.

Valitettavasti tämä ei pidemmän päälle voi toimia näin, ja mä tiedän sen. Jostain pitäisi vaan löytää uudelleen se kadonnut itsetunto, sekä mielellään myös itseluottamus ja -arvostus. Tällä hetkellä se vaan tuntuu paljon vaikeammalta kuin pitkään aikaan.

Mä ehdotin taukoa; se puhui kauppalistasta. Mä sanoin, ettei tää ole sitä mitä mä haluaisin tarjota; se vastasi, ettei jaksa käydä taas tätä samaa keskustelua. Kerroin, että tarvitsisin aikaa miettiä asioita; se sanoi, että joka tapauksessahan tässä tulee taas töiden takia viikko ettei nähdä.

Ai miten niin musta tuntuu, ettei mua oikein oteta vakavasti?

Saatiin me asiat lopulta ihan puhuttuakin. Ei se kait oo tajunnut, kuinka pahasti oon hajalla - en mä ole tainnut tietää sitä kunnolla itsekään. Ja ihme kyllä, tämä vuosi ei vaihdukaan monen edellisen vuoden tapaan sinkkuna, vaikka yksinäni lasten kanssa kotona olenkin.

Jos mä olisin tajunnut ennakkoon, että tää suhteessa oleminen on näin hemmetin hankalaa, en kyllä olisi alkanut yhtään millekään. Tai oikeastaan suhteilu ei ole vaikeaa, vaan mä, mun kummitukseni ja omat hulluuteni. Pahinta tässä on se kun tiedän, ettei tilanne helpottaisi yhtään miestä vaihtamalla, vaan samat vaikeudet olisivat edessä seuraavassakin suhteessa.

Kyllähän mä tiesin, että nähdään vasta maanantaina. Oli siitä ollut puhetta hyvissä ajoin - ainakin viikko sitten jo! Silti taas äsken, kun mies puhelimessa mietti mitä illalla puuhaisi, menin möläyttämään että voisihan se tulla vaikka tänne. Tarkoituksena ei ollut sanoa sitä mitenkään vaativasti tai mitään, lähinnä lemmekkäästi kun kuitenkin on vähän ikävä jo. Sain melko kärkevällä äänellä vastauksen, että tää on sovittu jo eikä tartte asiasta enää jankata, ja hänhän ei suunnitelmiaan ole muuttamassa. Huomautin, ettei tartte hermostua, ja siitähän mies tietysti hermostui vaan entistä enemmän.

Puhelu sitten loppui melko ikävissä fiiliksissä. Lähinnä olen itselleni vihainen, kun olisihan mun pitänyt tajuta pitää taas turpani tukossa. Jotenkin tuntuu siltä, että niin kauan, kun annan miehen olla ja mennä ja tehdä mitä lystää, ja patistankin sitä olemaan jossain muualla kuin meillä, se pyörii tuossa jaloissa haitoiksi asti. Sitten, kun menen osoittamaan että kaipaan, nykäisee mies sellaisen hajuraon ettei paremmasta väliä ja tekee kyllä harvinaisen selväksi ettei mulla ole mitään sananvaltaa hänen asioihinsa. Eikä kyllä tietysti olekaan, en mä sillä.

Vaikka mies onkin ihan erilainen kuin exä, monessakin asiassa, saattaa joku viaton sana tai lause nostaa mulla niin pahasti vanhat muistot mieleen, että tulee ihan fyysisesti paha olo. Kuten vaikkapa tuo heitto suunnitelmien muuttamisesta; Kun esikoinen oli pieni ja odotin toista, tein viikonloppuöitä ravintola-alalla, ja tuli usein kotiin vasta kuuden tai jopa seitsemän aikaan aamulla. Esikkohan tietty usein heräsi siihen kun tulin kotiin, tai viimeistään siihen kun olin käyttänyt koiran aamulenkillä ja se hulmusi takaisin sisälle. Joskus yritin exälle sitten sanoa, josko se viitsisi lähteä lapsen kanssa vaikka puistoon niin saisin pari tuntia nukkua, ja lapsen rytmiin kuuluu ulkoilu aamupäivällä - niinhän me käytiin aina arkisinkin. Sain kiukkuisen vastauksen, että ulkoilu ei kuulu hänen päivärytmiinsä, eikä aio muuttaa sitä mun mielikseni, vaan haluaa katsoa rauhassa jotain sarjaa DVDltä kun kerrankin on vapaapäivä. Niinpä siis lähdin lapsen kanssa puistoon, vauva mahassa ja valvottuani yli vuorokauden. Jokseenkin paha maku jäi tuostakin, ja tietty se nousi taas mieleen kun tuli vastaava tilanne.

Pelkään, että olen toistamassa vanhoja virheitäni. Haluan miellyttää ja tehdä kaikkeni sen eteen, ettei toinen hylkäisi, ja unohdan siinä sivussa sen, mitä itse oikeasti tarvitsisin. Hiljalleen tilanne sitten ajautuu siihen, etten enää jaksa elää ainoastaan muita varten, ja viimeistään silloin sitten suhdekin hajoaa - kun en enää olekaan se kaupasta olutta kantava pikkuvaimo jota voi kohdella ihan miten tahansa. (Ei sillä, että tuo mies niin tekisi, se on oikeasti ihana ja huomioiva ja kaikkea. Mä en vaan osaa olla se vahvatahtoinen oma itseni silloin, kun parisuhteesta on kysymys.)

Aina välillä epäilen olevani niin pahasti rikki, ettei musta saa enää parisuhdemateriaalia vaikka kuinka yrittäisi. Sen lisäksi, että mun itsetuntoni on pahasti pakkasen puolella, on jossain historiassa tapahtunut niin paljon ikäviä asioita, etten vaan ole päässyt niistä yli - vaikka niin itsekin erehdyn ajoittain kuvittelemaan. Tuntuu epäreilulta vaatia toista kestämään mua, ja ehkäpä juuri siksi mietin lähes päivittäin koko suhteen päättämistä. Eipä musta vaan ole siihenkään.

Mä luulin, että tää on se mun itsetunnonnostatusbiisini - mutta taidankin vaan taas ajautua tilanteeseen, jossa olen kaikkea muuta kuin toivoisin.

Se oli nyt, se ensimmäinen yhteinen joulu. Vaikka tavallaanhan se ei ollut yhteinen, koska emme sitä yhdessä viettäneet.

Jo ennakkoon podin suunnatonta ahdistusta lahjoista. Mä en todellakaan koe ansaitsevani ensimmäistäkään pakettia, ja kun mies yritti niistä kysellä, meinasin mennä suunniltani. En mä osaa pyytää siltä mitään, kun muutenkin koen saavani meidän suhteelta enemmän kuin mitä ikinä pystyn itse miehelle tarjoamaan! Jokainen saamani lahja vaan keikuttaisi seurustelun jo entisestäänkin huteraa tasapainoa. Ei sen tarvitse mulle anta mitään, kun ei mullakaan ole mitään annettavaa - ei edes sen vertaa, että voisin ymmärtää, minkä ihmeen takia se mun kanssani ylipäätään on.

Sain mä silti paketin, pelin jota voidaan sitten pelata koko porukka yhdessä, ja jota oon suunnitellut jo pidempään ostavani mutten ole raaskinut. Vähän sellaisen velvollisuuslahjan makua, eikä mitään kovin henkilökohtaista, mutta itsehän tein asian hankalaksi. Kun mä en käytä koruja, ehdin nykyään lukea ainoastaan ammattikirjallisuutta, vaatteita en itsekään osta sovittamatta kun kokoja ei tahdo löytyä, ja lahjakortin pyytäminen tuntuisi tosi typerältä (osin siksikin, että ylpeys ei anna periksi jäädä kenenkään elätettäväksi vaan haluan pärjätä omillani), on mulle kieltämättä melko vaikeaa antaa mitään. Paitsi kunnon pano tietysti kelpaa aina - ja ehkä myös se yksi tietty koru, jonka saamisesta on kait ihan turha edes haaveilla.

Kun yli kolmikymppiset yrittävät sovittaa omia piintyneitä tapojaan yhteen, joutuu väistämättä jostain aina tinkimään, joko jompikumpi tai molemmat. Tänä vuonna ei vielä ollut sen tinkimisen aika, vaan molemmat viettivät joulun omillaan; lapsille halusin tarjota sellaisen rauhallisen joulun johon olivat tottuneet, ja mies taas lähti aattoaamuna omiin perinteisiinsä. Vaikka perustelut olivat kieltättä mainiot, enkä olisi halunnut missään tapauksessa painostaa tapoja muuttamaan, joudun myöntämään että aina välillä haluaisin vaan olla itsekäs. Ainakin, jos ei tarvitsisi potea sitä syyllisyyttä asiasta jälkeenpäin…

Jatkoa ajatellen, jos me ollaan vielä yhdessä ensi jouluna tai jopa sitä seuraavana, on jotkut perinteet pakko sovittaa yhteen. Tuntuisi tosi tyhmältä, jos vaikka asuttaisiin yhdessä, ja silti vietettäisiin joulu eri osoitteissa. Tai ehkä se ei silloin tuntuisi niin pahalta, kun kuitenkin muuten nähtäisiin päivittäin, mutta vielä tässä vaiheessa, kun ei muutenkaan tavata kuin viikonloppuisin, niin… En haluaisi nähdä itseäni asettamassa mitään vaatimuksia, mutta pahoin pelkään niin kuitenkin jossain vaiheessa tekeväni. Toivoisin pelkän vienon toiveen riittävän; että toinen haluaisi itse tehdä niin, eikä vain siksi, kun mä oon sanonut niin tehtävän ja toinen ei jaksa alkaa tapella asiasta.

Jossain vaiheessa kävi jopa mielessä, että “jos se oikeasti rakastaisi mua, se haluaisi viettää joulun mun kanssani!” Asia, jota en onneksi sanonut ääneen. Vaikka tässä iässä jo tiedänkin, että aina on olemassa ihmisiä jotka menevät tällaisissa tilanteissa uuden seurustelukumppanin edelle, ja niin sen pitää ollakin, oli silti tippa linssissä kun heipat sanottiin. Tarjouduin jopa hakemaan miehen meille sitten illalla, vaikka olisikin nauttinut ne konjakit kahvin kanssa. Minä, joka inhoan kaikenlaista juopotteleua, enkä edes ole mitenkään jouluihminen! Ja ehditäänhän me olla yhdessä sitten taas Tapanista eteenpäin - kunnes tulee uusi vuosi, ja molempien omat perinteet.

Nyt, kun lapset ovat nukahtaneet (vaikka olisi luullut sillä sokerimäärällä energiaa riittävän ensi vuoteen asti!) ja mies on pois nurkista, on aikaa tehdä se, mistä olen haaveillut taas pidemmän aikaa; aion käydä ihan rauhassa yksin vessassa, ja sen jälkeen uppoutua pariksi tunniksi tekemään töitä. Mitäpä sitä ihminen muutakaan näin jouluyönä.

Joskus on tullut valitettua, kuinka sanat ja teot ovat ristiriidassa. Kuinka kyllä vannotaan ja vakuutetaan ikuista rakkautta, muttei sitten kuitenkaan teoilla osoiteta sitä mitenkään. Tällä kertaa tilanne on kuitenkin päinvastoin.

Kun oltiin seurusteltu pari kuukautta, myönsin miehelle olevani rakastunut siihen. Mies totesi, että kyllä sekin tykkää musta, muttei vielä ole sillä tasolla että voisi puhua mistään sen enemmästä. Eipä siinä, hyvähän se vaan on, ettei liian äkkiä ole syöksymässä mihinkään.

Meni taas muutama kuukausi, kun tuli puhetta eräistä miehen tavoista. Sanoin, että se oli just yks niistä syistä miksi mä siihen rakastuin - ja tajusin möläytykseni noin kahta ja puolta sekuntia liian myöhään. Tällä kertaa mies kertoi mulle, että on joskus sanonut sen r-sanan liian varhaisessa vaiheessa, eikä enää tahdo toistaa samaa virhettä - ei sillä, että tätä meidän tilannettamme voisi siihen mitenkään verrata, mutta kuitenkin. Lupasi sanoa sen sitten omalla tavallaan kun on siihen valmis; tähän mennessä aikaa tuosta lupauksesta on kulunut ehkä neljä kuukautta.

Hiljalleen alan olla jo epätoivoinen. Vaikka mies teoillaan osoittaakin välittävänsä, en voi väittää, ettenkö haluaisi sitä kamalan pelottavaa r-sanaa myös kuulla. Se on kuitenkin ollut perusidea koko tässä seurustelussa, tuntea olevansa rakastettu ja haluttu ja tärkeä.

Jotenkin tuntuu, etten mä uskalla luottaa tähän touhuun, jos toinen ei kerta tunne samalla tavoin kuin mä itse. Jos se on vähemmän sitoutunut “meihin”, niin kait sen sitten on mua helpompi myös tästä suhteesta lähteä. Ja se taas johtaa siihen, että mä olen koko ajan varpaillani - harvinasen rassaavaa muuten - ja odotan koska mies päättää ettei tykkää musta tarpeeksi elääkseen tässä sirkuksessa.

Tilanne alkaa ajautua siihen, että mietin vakavissani, pitäisikö mun etsiä jostain joku, joka mua myös rakastaisi eikä pelkästään tykkäisi, niin kivaa kuin se tykkääminenkin on. Järjellä ajatellen tiedän kyllä, että parempi näin, sillä sitten kun sen sanan kuulee, voi ainakin olla varma miehen tarkoittavan sitä mitä sanoo. Mutta se vähemmän järkevä puoli vaan haaveilee kuulevansa jotain ihanaa, vaikkei se edes olisi tottakaan. Silloin saisi edes hetken kuvitella, että olemassa olisi jotain elämää suurempaa.

Vai tiedänköhän mä enää itsekään, mitä se rakkaus sitten lopulta oikein onkaan?

Heipähei kaikki muruset. On tullut aika palata jälleen kirjoittamaan - edelleen yhtä lihavana, mutta yllättävää kyllä kaikkea muuta kuin sinkkuna.

Kirjoitustauko on tuonut muutenkin mukanaan vaikka mitä muutoksia - asunnon, työmaan ja auton vaihdot, sekä jopa satunnaisia vapaita viikonloppuja. Seurustelua on takana kohta vuosi, ja joudun huomaamaan niiden vanhojen kummitusten nostavan rumia päitään. Ehkäpä juuri siksi oli taas aika ottaa tämä purkautumiskanava käyttöön, lähinnä selvittääkseni kirjoittamalla omia ajatuksiani, mutta tietysti myös ottaakseni vastaan tarjottavia hyviä neuvoja.

Tästä se lähtee - halusitte sitä tai ette.

Blogi on nyt elinkaarensa päässä - on tullut aika kiittää (lähes kaikkia) lukijoita ja toivotella rattoisaa alkavaa talvea.

Ehkä vielä joskus tapaamme!